Jaakko Saari                                           Paluu


 * Ippon 3/1997 - Jaakko Saari

 * Ippon 1/1980 - Jaakko Saari: "Saako työtä mitalilla"
 

Teksti: Seppojuhani Ruotsalainen, Ippon 3/1997


Jaakko Saari aloitti judon 1970-luvun alkupuolella Tikkakoskella. Silloin Tikkakoskella varusmiespalvelustaan suorittanut kotkalainen Henrik Budich piti tikkakoskelaisille alkeiskurssin. Tältä kurssilta Jaska junioreiden keltaisen vyön saatuaan siirtyi Jigotain harjoituksiin hakemaan lisäoppia. Jo pari vuotta ensimmäisten ukemiharjoitusten jälkeen hän oli saalistamassa ensimmäisiä nuorten SM- ja PM-mitaleitaan, joita sitten satelikin ihan riittävästi. Nopeaa nousuaan maajoukkuetasolle Jaska selittää monipuolisella urheilutaustalla: -Juniorina tuli harrastettua telinevoimistelua, yleisurheilua, lentopalloa ja muita pallopelejä. 70-luvun lopussa Jaska siirtyi Helsinkiin edustamaan Chikaraa, joka oli silloin (miksei tietysti nykyisinkin) tunnettu isoista miehistään ja näinollen harjoitusvastuksen kannalta paras paikka ylempien sarjojen edustajille. Kasvattajaseuranaan hän pitää Jigotaita, mutta muistelee erityisen lämpimästi Chikaran hyvää ja rehtiä joukkuehenkeä.

Kun Jaskalta kysyy parhaista kisamenestyksistä hän vastaa, ettei mielestään saavuttanut kilpailullisia tavoitteitaan johtuen ehkä pääasiassa kilpailu-uran katkeamisesta kesken vakavaan loukkaantumiseen. Jotain kuitenkin kertoo se, että hän otteli lähes 7 vuoden ajan häviämättä pohjoismaisella tasolla yhtään ottelua missään sarjoissaan (-86, -95 ja avoin). Kilpailu-ura päättyi käytännössä keväällä 1984 kaularangan loukkaantumiseen, jonka yhteydessä käsiin tulevat hermot vaurioituivat. Loukkaantuminen sattui harmittavasti ennen tähtäimessä olleita Los Angelesin olympiakisoja.

-Jäähyväiskisoiksi jäivät kesäkuussa 1985 Italian Riccionissa pidetyt CISM:n mestaruuskilpailut, joissa kuuden otteluvoiton ja yhden tappion jälkeen jäin pronssimitalille. Vaikka tunnelma kisojen jälkeen oli haikea ja edessä paluu kotiin ja suoraan leikkauspöydälle, olin kuitenkin tyytyväinen otteluihini, sillä olinhan siinä kilpailussa pystynyt luomaan ottelutaktiikan, jolla voitin monta kansainvälisen luokan kilpailijaa käytännössä ilman oikeaa kättäni. Lopettamisen jälkeen oli judokilpailujen seuraaminen monta vuotta henkisesti vaikeaa; mieli teki mukaan. Ironista oli se, että kaikkein eniten kaipasin sitä jännitystä ja niitä pelkotiloja, joiden kanssa kilpailija otteluun valmistautuessaan joutuu aina kamppailemaan ja jotka yleensä silloin eivät tuntuneet niin miellyttäviltä. Sellaisina hetkinä kuitenkin elää ja tuntee niin vahvasti, että ne piirtyvät muistiin ihmeellisen tarkasti. -Lopettamista seurannutta elämänmuutosta pehmensi huomattavasti se, että silloisten maajoukkuetovereitten pyynnöstä ryhdyin olympiaryhmän valmentajaksi ja näin päivittäiset rutiinit eivät muuttuneet niin paljoa.

Jaakko otteli maajoukkueessa 10 vuotta, valmensi sitä 10 vuotta ja toimi liiton hallituksessa yli 10 vuotta. Katsellessaan nyt Suomen judon tilaa, hän ei ole kovin iloinen. -Kun SM-kisoissa jo lähes kymmenen vuotta sitten aktiivitreenauksensa lopettaneet kilpailijat kahmivat mestaruuksia ja muita mitaleja, ja kun osanottajamäärä pienenee, ei kai kukaan voi olla tyytyväinen. En kuitenkaan kritisoi liiton nykyistä johtoa, sillä uskon heidän työskentelevän kovasti ongelmien ratkaisemiseksi.

Ippon-lehteä lueskellessaan hän miettii että se ei oikein vastaa hänen mielikuvaansa vauhdikkaan ja kovan kamppailu-urheilulajin julkaisusta. -Ehkä judon olemus on nyt Suomessa laajentunut käsittämään joitakin oheistoimintoja, jotka vievät energiaa itse judolta. Ippon on lehtenä mielestäni värikäs ja kaunis, mutta jokin siitä puuttuu. Hetken keskustelun jälkeen olemme samaa mieltä: Ippon on laajentunut kentän tarpeiden mukaan ja on nykyisin kenttänsä näköinen lehti. -Tämä nykyinen kentän imago saattaa kuitenkin olla monelle vanhalle judokalle vieras, minkä takia monet heistä erkanevat lajin parista. Yksi asia mikä Jaskaa myös askarruttaa suomalaisessa judossa on viime vuosien suuntaus vyöarvojen myöntämisessä.

-Ennen musta vyö judokassa tarkoitti jotain, nyt näyttää siltä, että vyöarvoja olisi myönnetty joillain muilla perusteilla kuin puhtaasti judollisilla ansioilla. Muuten en osaa selittää sitä, että meillä on jo ylempiäkin daneja joiden kanssa randoria ottaessa (jos he nyt ylipäätään uskaltautuvat harjoituksiin) huomaa, etteivät nämä osaa judon perusteiden alkeitakaan, vaan tuntuvat käsissä lähinnä tyhjiltä takeilta. Mielestäni Jorma Kivinen jo aikanaan opetti aivan oikein, että judotekniikat eivät ole mitään vyökokeessa esitettäviä temppuja vaan tekniikoiden on toimittava kamppailutilanteessa. Niinpä en ymmärräkään sitä, kun esimerkiksi kesäleireillä näkee ylemmän danin olevan randorissa vaikeuksissa itseään hieman kookkaamman ja vahvemman keltaisen vyön kanssa. Ei Japanissa ole tällaisia "muodollisia" daneja, vaan jos haet siellä randoriin vaikkapa vanhemmankin 3. tai 4.danin niin huomaat jo kahden askeleen jälkeen, että: -Hei nyt tarkasti, sillä tämä kaverihan OSAA judoa.

-Tietysti tämä tiettyjen suomalaisten täydellinen itsekritiikin puute ei lakkaa ihmetyttämästä minua, sillä mitä iloa on vyöarvosta jota ei kirkkain silmin tunne ansaitsevansa. Tällaisista esikuvista dojoilla kärsii koko lajin imago. Itseäni mietityttää ainakin joskus huonosti menneen randoripäivän jälkeen, jolloin tekniikat ovat tuntuneet kulmikkailta, että olenkohan minäkään ansainnut nykyistä vyöarvoani. Leikkimielessä voisi heittää ehdotuksen vyöjärjestelmästä, jossa vyöarvot alenisivat taitojen hiipuessa. Omasta mielestäni se ei kuulosta yhtään hullummalta. Olisi jotenkin rehtiä aikanaan päättää judo valkoisena vyönä. Jigoro Kanohan taisi olla tavallaan hieman samoilla linjoilla. Hauskaa tietysti voisi olla niissä taantumavaiheen vyökokeissa, joissa pitäisi osoittaa kuinka huono jo oikeastaan onkaan, jotta saisi vyöalennuksen. Leikki leikkinä, mutta vyöarvoista vielä sen verran, että ilokseni olen kuullut Dan-kollegion reivanneen kurssia siihen suuntaan, että vyöt myönnetään todellakin paljain jaloin tatamilla saavutettujen ansioiden ja tason mukaan.

Jaskan selvästi päästyä vauhtiin on vyöarvoista lyhyt aasinsilta katan harjoitteluun, josta hänellä on myös pari kommenttia sanottavanaan: -Katat ovat hyvää perustekniikan harjoittelua ja ehkäpä niitä pitäisi aloittaa harjoittelemaan jo aikaisemmin kuin nykyään tehdään. Mutta kun ehdotetaan, että kilpailijoiden pitäisi ennen kilpailuja harjoitella kataa menee se minun ymmärrykseni yli ellei sitten olla valmistautumassa katakilpailuihin. Esimerkiksi Timo Purjo kirjoitti edellisessä ipponissa, että hänen käsityksensä mukaan kata muodostaa Japanissa keskeisen ytimen kaikkien judokoiden harjoittelulle. Kaikella kunnioituksella Timo Purjoa kohtaan uskallan omiin kokemuksiin perustuen sanoa hänen käsityksensä olleen mielestäni väärän. Esim. vuonna 1982 harjoitellessani Tokain yliopistossa harjoittelimme kataa kerran yhden harjoituksen loppujäähdyttelyksi. Vieressäni harjoitellut maailmanmestari Yasuhiro Yamasita kysyi katan aikana useamman kerran, että mikä tekniikka tulee seuraavaksi. Hän ei siis selvästikään ollut kataan paljoa paneutunut ja mehän kaikki tiedämme kuinka ylivoimainen hän ottelijana tuolloin oli.

-Yleensäkin Japanissa näkee huippukilpailijoiden harjoittelevan kataa äärimmäisen harvoin. Eikä kata tekniikan suhteenkaan ole mikään ainoa autuaaksi tekevä asia, sillä kun vuonna 1983 jouduin Tokiossa eräänlaisiin juhlaharjoituksiin, joissa harjoiteltiin kataa harjoittelin sitä silloisen Neuvostoliiton maajoukkueen kanssa. Kyseinen joukkue koostui monista MM-mitalisteista, joista osalla oli todella häikäisevä tekniikka. Kävi ilmi, etteivät he olleet kataa koskaan nähneetkään ja varttitunnin treenauksen jälkeen he sanoivat, että: -Lopetetaan tämä pelleily ja aloitetaan judoharjoittelu. Eli jos ehdotetaan, että judokan pitäisi ennen kilpailuja harjoitella kataa se mielestäni tuntuu samalta kuin jos Jani Sievinen valmistautuisi 200 metrin sekauintiin harjoittelemalla kuviokelluntaa tai Mika Halvari valmentautuisi kilpailuihinsa työntämällä pubitikkaa.

Kysyttäessä Jaskalta ketkä suomalaiset judokat ovat judotaidoiltaan parhaiten jääneet hänen mieleensä vuosien varrella hän vastaa: -Se lista olisi loputtoman pitkä, sillä käsite judotaidot pitää sisällään mielestäni paljon muutakin kuin pelkän teknisen osaamisen. Jos nyt muutamia nimiä mainitsisi niin kyllähän 70-luvun alkupuolella Kivisen Jorma ja Akreniuksen Simo vakuuttivat sellaisella osaamisella ja teholla, että ne kestäisivät vertailussa vielä tänäkin päivänä. Myöhempinä vuosina moni on jäänyt mieleen kuka mistäkin asiasta, esimerkiksi Myllylän Seppo taistelutahdostaan, Salosen Juha sitkeydestään, Korhosen Jorkki tehokkuudestaan jne. Vaikka lista on pitkä yksi nimi nousee vielä esille, nimittäin se, että Jukka-Pekka Metsola ei saanut arvokisoista mitalia, on asia mikä minua jäi valmentaja-ajaltani harmittamaan tosi paljon. Silloin kun Jimbo oli parhaimmassa kunnossaan olivat hänen pystytekniikkansa mielestäni niin tehokkaita, etten ole vastaavaa suomalaisen judokan esittämänä nähnyt. Hänelle jos kenelle olisin mielessäni suonut paremman arvokisamenestyksen.

Omaan osaamiseeni aikanaan vaikuttivat hyvin paljon nuoruusvuosieni lahjakas treenikaveri Timo Holmalahti ja sitten tietysti Kivisen Jokke, jonka työllä suomalainen judo 70- ja 80-luvulla nousi kansainväliselle tasolle. Tällä hetkellä kun harjoittelen yleensä vain pari judoharjoitusta viikossa huomaan oppivani asioita lähes kaikilta harjoituskavereiltani heidän vyöarvostaan riippumatta. Kun harjoittelu ei enää ole niin tiukan tavoitteellista ovat silmät tietyllä tapaa paremmin auki.

Olet reissannut maajoukkueessa kilpailijana ja valmentajana yhteensä 20 vuotta ympäri maailmaa. Niiltä reissuilta sinulla on varmaankin muistissa paljon hauskoja juttuja ja meheviä kommelluksia kertoisitko joitain?

-Kyllähän niitä tietysti on melkoisesti kertynyt, mutta en tiedä kiinnostavatko jo "kohtalaisten vanhojen hurujen" muistelmat nykyisiä ipponin lukijoita. Niitä muistellaan sitten hyvien ystävien kanssa vaikkapa kesäleirien illanvietoissa. Sitäpaitsi tästä haastattelusta tulee kohta niin pitkä, ettei sitä jaksa kukaan lukea.

Nykyisin Jaska keskittyy muihin juttuihin. Hän on aikanaan tehnyt ammatinvalintansa viisaasti; hän on majurina ilmavoimissa ja koska ilmavoimien lentävän henkilöstön eläkeiät ovat melko alhaiset on Jaskakin jäämässä eläkkeelle pikapuoliin - nuorena aikuisena. Judon lisäksi hänellä on nykyisin lukuisia muita harrastuksia joista päällimmäisinä ehkä vaellukset pohjoisissa erämaissa ja yksi harrastus josta hyvästä heitto- ja sidontataidosta on hyötyä nimittäin perhokalastus. Lisäksi haaveena on lähitulevaisuudessa hankkia merikajakki, jolla voisi retkeillä keskeisen Suomen suurilla järvialueilla. Harrastuslista tuntuu aika luontopainotteiselta. Onko näin?

-Kyllähän luonnon merkitys on mulle ollut aina tärkeä, mutta se tuntuu korostuvan näin iän myötä. Ehkä myös omat pienet lapset (Suvi 7 v., Antti 6 ja Petri 21/2) panevat suhtautumaan luontoon ja sen säilyvyyteen entistä vakavammin. Työkaverit naljailevatkin minun olevan piilovihreä, koska työpöytäni päällä, lentokoneiden kuvien välissä, on kehystettynä intiaanipäällikkö Seattlen vastauspuhe Yhdysvaltain presidentille vuodelta 1864. Jos joku ei ole siihen tutustunut niin suosittelen tekemään sen ajatuksella.

Entäpä suhteesi urheiluun nykyisin? -Seuraan edelleen tarkasti kaikkea urheilua. Omassa harjoittelussani on mottona: treeni päivässä. Lajivalikoima on vain huomattavasti aktiiviaikoja laajempi. Nykyisin täytyy urheiluksi jo laskea kaikenlainen liikunta. Tavoitteenahan ei kai enää voi olla muuta kuin mahdollisimman hidas taantuminen. Heh, heh...

Haastattelun lopuksi klassinen kysymys. Mitä judo on sinulle opettanut? -Paljonkin, mutta tuo on sellainen kysymys johon olisin eilen vastannut eri tavalla kuin tänään ja huomenna taas todennäköisesti vastaan eri tavalla. Tänään vastaan kuitenkin, että nöyryyttä. "Ei ole sellaista hevosta etteikö sillä joku ratsastaisi eikä sellaista ratsastajaa etteikö sitä joku hevonen heittäisi selästä".

Teksti: Seppojuhani Ruotsalainen, Ippon 3/1997


Teksti: Ippon 1/1980

Jaakko Saari: "Saanko työtä mitalilla?"

"Viime kesän lopulla jouduin tekemään ratkaisuni. Mietin tulevaisuuttani pitkään, eikä päätökseni ollut helppo. Asian ratkaisin lopulta kun kysyin itseltäni löydänkö työtä olympiamitali kaulassa. Tulin siihen tulokseen, että lopetettuani kilpakauteni mitalin ollessa parhain suoritukseni kortistoituminen on helppoa."

Jaakko Saari kertoo vaikeasta valinnastaan judoilun ja opiskelun välillä. Hän valitsi kadettikoulun, jonka tiivis rytmi häiritsi syksyn harjoittelua melkoisesti. Jo vuosia sitten suunniteltu Japanin matka yhdessä Korpiolan ja Erikäisen kanssa vaihtui maastoiluun Santahaminan metsiköissä.

"Vaikka aloitinkin kadettikoulun ei se tarkoita sitä ettenkö pyrkisi huipulle. Mutta harjoitusolosuhteet eivät luonnollisestikaan ole sellaiset kuin ne voisivat "täysammattilaisella" olla."

"Pariisiin menin hieman epävarman oloisena. Minulla psyykkeeni on vahva vain silloin kun tiedän harjoitelleeni kovaa. Huipulla voitto saattaa tulla juuri sen takia, että henkinen kantti ei petä eikä usko omiin voittoihin horju."

Saaren ainoa vastus Hollannin Numan voitti suomalaisen seitsemän pisteen heitolla. Yhden kerran Saari sai hänet hyvin reppuun ja oli siinä ja siinä etteikö tulppaanimaan kasvatti lähtenyt mukaan. Mainittakoon että Numan selvisi lopulta pronssille, joten mitenkään turha poika ei Saaren vastustaja ollut.

"Ehkä moni odotti minulta enemmän. Heille sanoisin kuitenkin, että Moskovan esikisoissa loukkaantunut jalka vaivaisi odottamattoman pitkään, samoin kun jo keväällä kipeytynyt selkä vaikutti ei niinkään fyysisesti kuin psyykkisessä mielessä. Tällä hetkellä terveys on hyvä. Vaivat ovat parantuneet ja harjoittelen täysipainoisesti aina kun vain koulusta ehdin."

Jaakko Saari on lähtöisin Jyväskylästä, ja sikäläistä seuraa Jigotaita hän vielä vuosi sitten edusti. Saaren valmentajana toimii mies Jyväskylän nousun takana: Tapio Poutiainen.

"Tapsa teki hyvin monella jigotailaiselle yksityiskohtaisen harjoitusohjelman. Nostimme aika paljon puntteja voiman hankkimiseksi."

Ja voimaa tällä 22-vuotiaalla nykyisellä chikaralaisella on runsaasti, vai mitä sanotte jalkakyykystä 220 kg?