Jaana Ronkainen                                    Paluu


Teksti: Seppojuhani Ruotsalainen, Ippon 1/1998

Mitä kuuluu Jaana?

Oulussa sataa vettä. Illan hämy muistuttaa syyskuista maisemaa. Mutta meri on jäässä. Kuuluukin olla, koska on tammikuu. Oulun kaupunginteatterin kupeella on ankkurissa ravintolalaiva Neptunus. Sen keulassa on Kapteeninpöytä, jonka on varannut Jaana Ronkainen (3.Dan). Tapaamme luistinradaksi muuttuneella parkkipaikalla ja tervehdimme. Menemme laivaan ja istumme pöytään. No, Jaana, mitä kuuluu?

Jaana Ronkainen on 32-vuotias viehättävä nuori nainen. Hän on valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi. Niin hän oli suunnitellut jo etukäteenkin. Nyt hän asuu taas kotikaupungissaan Oulussa ja erikoistuu lastenlääkäriksi Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Sekin on suunniteltu etukäteen. Hän hymyilee ja kertoo rauhallisesti kuulumisiaan. Kaikesta Jaanan kertomasta huomaa, että on kysymys määrätietoisesta ihmisestä, jota eivät paljon muiden mielipiteet heiluttele.

Jaana aloitti judon 1970-luvun lopulla. Televisiossa oli ohjelma, jossa näytettiin judoa. Ja se riitti Jaanalle. Hän päätti, että hänestä tulee judoka. Samalla hän päätti itselleen ominaisella asenteella, ettei hänestä tulee judoharrastajaa, vaan huippujudoka. Serkkupoika Helsingistä avusti Jaanaa lähettämällä Jaanalle judoteoksen sekä oman vanhan pieneksi käyneen judoginsa. Serkkupoika oli itse käynyt alkeiskurssin. Jaana oli varma, ettei Oulussa olisi judoa, mutta kohtalo heitti hänet uimahallille juuri sellaisella hetkellä, jolloin paikalliset judokat osuivat Jaanan silmiin. Ja koska Jaanalle oli jo kehittynyt mieletön motivaatio, hän marssi oitis dojolle.

-Oulun Judokerho järjesti silloin kuukausikilpailuja. Minä menin heti kisoihin, kun sain ensimmäiset natsat. Sitten kävin yhden kerran kansallisissa kisoissa Keravalla, jonne äiti ei meinannut päästää minua millään. Sain kuitenkin isoveljeni puhumaan puolestani ja pääsin kisoihin. Sitten seuraavana vuonna osallistuin 14-vuotiaana vihreällä vyöllä suoraan naisten SM-kisoihin ja voitin mestaruuden. Sen jälkeen sitten voitinkin aina suomenmestaruuden, kun osallistuin. Yhden kerran jäin hopealle, muistelee Jaana.

Mitaleita Jaanalla onkin ihan riittävästi. Hän aloitti EM-pronssilla 1982, sai EM-hopeaa 1988 ja voitti EM-kultaa 1989. PM-mitaleitakin on riittävästi, samoin menestystä Englannin ja Ranskan avoimissa sekä Fukuokan kutsukilpailuista Japanista.

-Olin hyvässä kunnossa ja mattojudoni oli todella vahvaa. Voisin sanoa, että olin yhteen aikaan sarjassani maailman paras mattojudossa. Pystyjudoni oli paljon heikompi puoli, sanoo Jaana.

Jaanaa jäi harmittamaan se, ettei voinut osallistua Soulin olympialaisiin 1988. Hänen jalkansa oli edellisenä vuonna leikattu ja hän katseli jalka paketissa televisiosta niitä Pariisin kisoja, joiden perusteella näytöt olympialaisiin annettiin. Jaana arvelee, että silloin olisi ollut mahdollista taistella olympiamitaleista, jos hän olisi ollut mukana.

Kolmannen danin koetta hiottiin aikanaan Tuomisen Mikon ja Saarisen Veijon kanssa. Pojat näyttivät pitkän tahkoamisen jälkeen Jaanalle, miten kata menee. Jaana katsoi katan kerran läpi ja teki sen perässä täysin ottein ja upeasti. Ukena oli Tuomisen Mikko!

Mihin Jaana sitten hävisi tatameilta?

-Olin ajatellut jo etukäteen, että sitten kun lopetan judon, niin myös lopetan. Ja tämä tapahtui vuoden 1992 EM-kisojen jälkeen. Minusta kun ei ole kuntourheilijaksi. Hoidan tietysti kuntoani omalla tavallani, mutta kun fanaattisuutta judoon ei ole, niin motivaatiokin häipyy. Huippu-urheilu ei ole normaalia elämää. Silloin jäävät kaikki muut, on vain treenattava, sanoo Jaana.

Aktiivikilpailemisen jälkeen Jaanan elämään kuuluvat ammattiin valmistumisen lisäksi avioliitto sekä lapset Sandra 4 v. ja Saku 3 v.

Jaana on käynyt tänä aikana yhden kerran Torniossa tatamilla. Judogi on pysynyt melko tiiviisti kaapissa. Mutta nyt ollaan pukua jo tuulettelemassa. Jaana on nimittäin lupautunut Varalaan leirin vetäjäksi ensi kesänä. Ja sehän tietää sitä, että saamme pitkästä aikaa nauttia tämän pienen ja pippurisen tytön tosiotteista judomatolla.

Teksti: Seppojuhani Ruotsalainen, Ippon 1/1998