Erkki Nupponen                                     Paluu

Teksti: Simo Akrenius, Ippon 5/1999


Jos helsinkiläisestä pariskunnasta molemmat irtisanoutuvat hyvästä työpaikastaan ja matkustavat toiselle puolelle maailmaa maanjäristysten aika ajoin vaivaamaan saareen lähes puoleksitoista vuotta - kyseessä täytyy olla todellinen omistautuminen asialle, verivala?

Judo oli 60-luvun alussa pienen kuppikunnan harvinainen urheilu. Kuinka itse onnistuit löytämään sen harjoittelijaksi?

Olin armeijassa ryhmänjohtajana ja alokkaina olivat judokat Pauli Hissa ja Taisto
Lukkarinen, joita jouduin viemään salille aika ajoin, koska heillä oli ensimmäinen
Suomi-Ruotsi judomaaottelu edessään. Ensimmäiseltä lomalta palattuaan he toivat
minulle judopuvun lahjaksi ja aloin olemaan heille harjoitusvastustaja.
Tammikuussa 1963 armeijasta päästyäni menin heti seuraaville järjestetyille judon
alkeiskurssille.

Samana syksynä perustettiin Helsinkiin kolme judoseuraa, joista oli tehtävä valinta.
Miksi päätit liittyä juuri Meido-kaniin?

Alkeiskurssien opettajani Risto Skogström liittyi Meido-kaniin ja hän pyysi minua
liittymään samaan seuraan. En miettinyt muita vaihtoehtoja, vaan liityin automaattisesti
siihen.

Seuraava, itseasiassa hyvin merkityksellinen etappi oli matkustaminen Japaniin?

Kaikkien judokoiden haaveena lienee -ainakin joskus - päästä harjoittelemaan
lajiaan Japaniin. Näin oli myös minun laitani pian sen jälkeen kun olin saanut tämän
judokärpäsen pureman. Japanin matkamme toteutui syksyllä 1968, kun seuramme
Meido-Kan myönsi meille stipendit Japanissa tapahtuvaan opiskeluun. Asuimme kaikki
(Airi Nupponen, Juhani Hakkarainen, sekä Pertti Pimiä) samassa asunnossa ja myöhemmin
seuraavana keväänä sinä liityit joukkoomme. Asuimme Tokion keskustassa
parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kodokanista. Ensivaikutelma Japanin
judosta oli huumaava, sillä ensimmäisiin kuukausikilpailuihin, joihin osallistuimme, oli mukana
yli neljäsataa toisen danin tai sitä korkeampaa mustaa vyötä ottamassa mittaa toisistaan!
Toisaalta Kodokan oli hienoinen pettymys, sillä siellä ei ollut juuri ohjattuja harjoituksia,
vaan kukin sai mennä ja tulla oman aikataulunsa mukaan. Opettajat yleensä näyttivät
tekniikoita vasta kysyttäessä. Parhaimmat opit saimme yliopistoista, joita on Tokiossa
useita kymmeniä; yleensä niillä kaikilla on omat dojonsa. Kodokanin ja Wasedan yliopiston
lisäksi kävimme keisarillisen poliisin dojolla, joiden harjoitukset olivat aamupäivisin.
Harjoitukset olivat lyhyen jumpan jälkeen joko pysty- tai mattorandoria ja siellä oli useita
vanhempia mattospesialisteja, jotka pystyivät suorastaan leikittelemään meikäläisten kanssa
ne-wazassa. Kahden päivittäisen judoharjoituksen lisäksi kävimme aamulenkillä ja välillä
nostelimme myös painoja. Japanilaiset eivät ainakaan silloin juuri nostelleet puntteja, mutta
en silti nähnyt ainoatakaan kilpailuissa menestynyttä kaveria, joka ei olisi ollut voimiltaan
varsin kunnioitettava. Vaikka harjoitteluohjelmamme oli Japanissa varsin tiivis, jäi meille
aikaa myös vapaa-ajan viettoon. Sunnuntaisin teimme usein pieniä retkiä ympäri Tokiota
ja syyskesästä pidimme pienen loman matkustaen pois kuumasta pääkaupungista.
Mitään pahempia loukkaantumisia ei meille sattunut, jotka olisivat vaatineet pitempää
poissaoloa matolta. Talvisin oli kylmä harjoitella, sillä harjoitusaleja ei ollut lämmitetty
ja siinä varpaat kalpenivat, kun aamulla tallusteli 4-5-asteiselle tatamille harjoituksiin!

Japanista palattuani kilpailin vuoden verran voittaen mm. yhden kolmesta Suomen
mestaruuksistani. Pohjoismaiden mestaruuden voitin kerran.
Polveni alkoi vaivaamaan minua ja jouduin vähentämään aktiiviharjoittelua ja olin
myöhemmin kokonaan pois tatamilta muutaman vuoden ajan.

Rakensit kilpaurasi pitkälle yhden vahvan heittotekniikan, uchi-matan varaan?

Kaikista voittamistani otteluista olen selvinnyt useimmiten uchi-matan avulla, mutta olen
myös hävinnyt sen takia, koska kaikki vastustajat tiesivät mikä heitto on odotettavissa.
Vastustaja saattoi vain odottaa heittoa ja pyrkiä sitten väistämään ja jatkamaan liikettä
hyödykseen. Tämän takia on tärkeää, että harjoittelee lempiliikkeensä monella eri tavalla.
Jotta mieliheitostaan saisi todella purevan, sitä on jatkuvasti hiottava ja harjoiteltava
tuhansia ja taas tuhansia toistoja!

Missä vaiheessa muutit Vuosaareen?

Muutin Vuosaareen 70-luvun puolivälissä, koska työpaikkani oli myös siellä. Olin kerran
uimassa ja Hannu Muuronen houkutteli minua judoharjoituksiin Vuosaaren Viikinkeihin.
Seura toimi silloin vielä varsin alkeellisissa tiloissa eri kellareissa.
Vähän myöhemmin aloin kouluttautua judotuomariksi ja saavutin loppujen lopuksi
kansainvälisen B-tuomarilisenssin. Toimin mm. kolmissa EM-kisoissa tuomarina, sekä kerran
Japanissa Jigoro Kano Cupissa, joka oli samalla lajin satavuotiskilpailu. Pääsin siellä
tuomitsemaan jopa erään sarjan loppuottelun.

Minkälainen kokonaiskuva sinulta on jäänyt judosta sen 37-vuoden ajalta?

Judon ja judokoitten kanssa viettämäni aika on ollut pirskatin rikasta elämänaikaa!
Judovalmennusmenetelmät olivat omana aikanamme täysin amatöörimaisia ja omatoimista
rakentamista verrattuna tämän päivän ammattimaisempaan urheiluun. Judoon on tullut
myös paljon lisää uusia tekniikoita, joita ei meidän aikanamme ollut ja voima, sekä
kestävyys näyttelevät entistä suurempaa osaa kilpailuissa. En usko, että kansainvälisissä
judokilpailuissa voi enää menestyä ilman hyvin ammattimaista harjoittelua.

Nykyisin käyn kerran viikossa oman kuntoni takia tatamilla ja ohjaan täkäläisiä judokoita
silloin tällöin.
(Vuosaaren Viikinkien muut ohjaajat painottivat minua kirjoittamaan toivomuksensa, että
kataharjoitukset säilyisivät elinvoimaisena judossa).

Simo Akrenius

PS. Mitä Erkki sanoin japaniksi taksinkuljettajalle halutessaan tämän ajavan asemalle?
Eki itte! Eki=asema itte=menkää.