Pasi  Laurén                                   Paluu

 


Teksti: Ilpo Karjalainen, Ippon 1/1997

Pasi Laurén - judoka

Pasi Laurén, 28, (3. Dan), naimissa Liisan kanssa. Asuvat Oulussa. Ilpo Karjalainen tapasi Pasin viime vuoden lokakuussa, jolloin haastattelu tehtiin Oulun Budokeskuksessa.

Varhaisin kokemus judosta

-Muistini mukaan en ollut kuullutkaan judosta ennenkuin isäni meni alkeiskurssille. Mielessäni ei ollut mitään erityistä mielikuvaa tai oletusta judosta, se vaan oli sellaista. Isä oli lajiin niin innoissaan, että se innosti myös minut. Seurattuani muutamia isäni harjoituksia 9-vuotiaan uteliaisuus vain kasvoi. Silloin siinä kiehtoi se jonkinmoinen "mystisyys". Niinpä kun isä aloitti keväällä, aloitimme veljeni Arin kanssa samana syksynä.

Esikuvat

-Vuosina 1978-80 oli Ipponeissa erittäin hyviä arvokisaselostuksia. Niitä mä luin tosi paljon. Ipponin välityksellä saatoin seurata huippujudokoiden edesottamuksia. Pintaan nousevat itä-saksalainen Detlef Ultsch, johon tutustuin Berliinissä 15 vuotta myöhemmin. Jo junnuna mietin, että kaveri on voittanut maailmanmestaruuksia ja vaikka mitä, sen täytyy olla kivenkova tyyppi. Ranskalainen Jean Luc Rouge, "Rätti Ruseksi" sanottu - erittäin tekninen kaveri - käytti sellaisia rättejä ranteissa ja nilkoissa, jotka eivät varmaan auttaneet mitään. Sitte oli Angelo Parisi, joka oli legendaarinen liikkuvuudeltaan.

-Esikuvia ei minulla varsinaisesti judossa ole. Olen aina arvostanut hyviä tekniikoita, en niinkään henkilöitä. Hyvän tekniikan silloin nuorena määrittelin ainoastaan omasta tunteesta. Silloinhan ei ollut vielä mitään videoita, jolta olisi voinut tekniikoita ja kilpailijoita seurata. Tekniikka oli hyvä, jos vain katsoin millainen se oli ja jos siitä tuli mulle hyvä tunne. Silloin se oli siinä. Sitä ei voi tarkemmin määritellä. Se on lähinnä sellainen intuitiivinen, jota ei voi selittää.

Asepalvelus

-Suoritin armeijan 1988 Sodankylän Sissikomppaniassa ja olen sotilasarvoltani vänrikki. Vaikuttavinta armeija-aikana olivat kaverit, jotka olivat puolet elämästään eläneet metsässä. Syy miksi menin juuri sissikomppaniaan enkä urheilukouluun oli se, että tiesin Lahdessa urheilukoulun käyneistä 90 % lopettaneen judon muutaman vuoden kuluessa. Näin, että urheilukoulu tappaa innon aivan täydellisesti enkä halunnut sitä, koska harjoittelutyyliini ei kuulu se, että minua pako-tetaan. En ryhdy sellaiseen, että mua pakotetaan. Minulle täytyy asia perustella, vääntää rautalangasta ja sen jälkeen haluan sen tehdä. Jos minut määrättäisiin harjoittelemaan, silloin löisin ahterin kenttään ja sanoisin, että perustele. Siellä ei perustella.

Lempitekniikat

-Ensimmäiset lempitekniikkani löytyivät ensimmäisten matsien aikana. Tein o-soto-garia hihaotteella ikäänkuin magi-komina. Se oli se ensimmäinen. Sillä homma lähti liikkeelle. Myöhemmin tuli aika, jolloin tein kaikkia mahdollisia tekniikoita kummallekin puolelle. Se oli sitä vaihetta, kun vastustajat ottivat hyvin avoimesti. Juniorithan yleensä ottavat avoimesti, silloin ei ole puolustusta juuri nimeksikään. Siitä vaan roiski menemään.

Sitten mukaan tuli sode-tsurikomi-goshi ja sitä tein hidarilla. Muistan kun vihreävöisenä yksissä kisoissa tein ensimmäisen kerran polvi-seoi-nagen. Siinä ja sitä seuraavassa kisassa tein vain sitä, en mitään muuta. Enkä sen jälkeen ole polvi-seoi-nagea tehnyt.
Uraan vaikuttaneita

-Juniorina salilla oli erittäin motivoivia treenikavereita, samanlaisia junnuja kuin itsekin olin. Omalla tavallaan he vaikuttivat siihen, että mä harjoittelin ja että mä tykkäsin siitä hirveesti. Junnuna jännitin matseja aivan hirveästi ja jos ei olisi ollut sellaisia kavereita, niin mä luulen, että olisin voinut vaikka lopettaa. Vaikka saattoi mennä kaksikin vuotta, etten hävinnyt yhtään matsia, en Suomessa enkä ulkomailla. Se oli varmaan yksi syy siihen että jännitti vielä enemmän. Otti pulttia voittoputken katkeamisesta ym. joka sinällään on ihan tyhjänpäivästä rakentaa sellaisia paineita. Jännittäminen ja turhien paineiden ottaminen kuitenkin kuuluu kehitykseen, koska juniorina ihminen on ihmisenäkin kuitenkin juniori.

-Yksi henkilö nousee ylitse muiden, Partasen Timo. Timppa ei ole toiminut "urheiluvalmentajanani" enää moneen vuoteen. Hän teki ohjelmia mulle vielä n. 4 vuotta sitten. Sitä ennen saattoi paperilla tulla ohjelmat. Sen jälkeen se muuttui, koska olen itse aina seurannut itseäni tarkasti ja omia tuntemuksia. Se meni niin että, sovittiin vaan miten tehdään ja minä tein. Timo on elänyt viimeiset kaksi vuotta sataprosenttisesti mukana ja on ollut täysin korvaamaton apu sekä judo- että varsinkin suhdetoimintapuolella. Minulla ei olisi tullut harjoittelusta yhtään mitään, jos olisi pitänyt hoitaa asiat liittoon tai OK:aan päin. Olisi myös ollut täysin mahdotonta valvoa ja kontrolloida omaa harjoittelua. Siihen tarvitaan ihminen, joka tietää tavoitteen sekä keinot, joilla sinne päästään ja joka sitten toimii ylimpänä valvojana ja suunnannäyttäjänä.

-Sen jälkeen n. 2 vuotta sitten eli 1996 kovan treenamisen jälkeen kun oli EM-kisat, jossa tuli erittäin pahasti köniin. Niissä kisoissa matsasin erittäin paljon alle taitojeni. Silloin tehtiin päätös lopettamisesta eli nyt se loppu. Timppa sanoi mulle että lopeta, ryhdy opiskelemaan. Kun ei tästä tuu yhtään mitään. Silloin loppui sellainen "urheiluvalmentaminen".

-Siihen asti olin käynyt kaikilla EV-leireillä ja harjoiteltiin paljon, tehtiin mm. yhteistyötä kajaanilaisten kanssa. Ennen EM-kisoja treenasin täyspäiväisesti aivan järkyttäviä määriä, varmasti enemmän kuin kukaan muu. Mulla oli silloin niin vankat pohjat, että saatoin treenata pari kertaa päivässä 2 tunnin randoritreenin + aamulla vetokumiharjoitus sadoilla toistoilla.

-Timpalla on ollut erilainen näkemys judosta jo 1986 lähtien, kun aloitettiin yhteistyö. Hän ajattelee aivan eri tavalla kuin kukaan muu ja siitä lähtien on Timo halunnut ohjata minun judoani tiettyyn suuntaan, samaan suuntaan johon itsekin olen halunnut sitä viedä. EV-leireillä kuitenkin sitten opetetettiinkin aivan muuta: repimistä ja otetaisteluperäistä juttua, sitä äärimmäisen kovaa urheilua. Joka kerta kun menin sinne, taannuin monta kuukautta.

-Vuonna 1994 vaikuttavien judokoiden joukkoon asteli kaksoisveljeni Ari. Hän on ollut täysin korvaamaton apu ja hän on ollut se liikkeelle paneva voima. Se ensimmäinen potkaisija tälle "uudistuneelle" judolle. Sen jälkeen olemme jokainen: Timo, Ari ja minä omalla tahoillamme menty eteenpäin, täysin eri lähtökohdista, kuitenkin samaan suuntaan. -Tällä hetkellä tässä maassa on tarkalleen kaksi judokaa, joita mä arvostan judollisesti: erityisesti veljeni ja Partasen Timo. Se on yhtä ilotulista, kun me tapaamme ja olemme yhdessä. Uraani ovat tietenkin positiivisesti olleet vaikuttamassa vanhempani, vaimoni Liisa sekä Oulun Judokerho.

Nykyiset tekniikat

-Vuoteen 1994 harjoittelin tekniikkaa nimeltään uchi-mata, tekniikkaa nimeltään ko-uchi-gari, tekniikkaa nimeltään tai-o-toshi, seoi-nage, o-uchi-gari ...näillä kaikilla matsasin. Kaikki meni päin hel... Sen jälkeen syksyllä toistojen määrät väheni, heitot lähtivät silti, koska en yritä tehdä niitä. Sen mitä olen harjoitellut, jota olen harjoitellut aivan uskomattomia määriä, on asento ja liikkuminen. Niitä asioita joita harjoitellaan alkeiskursseilla, shisen-hontai, jigo-hontai, aymi-ashi, tai-sabaki. Palasin alkuun. -Käytin useita intensiivisiä kuukausia siihen, että opin jigo-hontain. Eihän kukaan alkeiskurssin jälkeen puhu mitään jigo-hontaista. Käytin todella useita kuukausia pelkän asennon shisen-hontain ja tai-sabakin tekemiseen. Tässä mainittu ei tarkoita sitä, mitä kirjoissa ja kursseilla opetetaan, vaan se todella tarkoittaa kääntymistä, sanan varsinaisessa merkityksessä, ei mitään muuta. Kun oppii kääntymään, osaa tehdä kaikki heitot. Se mikä näkyy ulospäin, on aivan toisarvoista. Heitto heitetään

ajoituksella, itseasiassa sitä ei heitetä muulla kuin rytmillä. Sen jälkeen harjoittelin rytmiä ja siihen liittyen asentoa, koska ei voi käyttää rytmiä hyväkseen, jos ei ole hyvä asento. Ainoa jota olen harjoitellut 1994 jälkeen on asento ja rytmi.

-Hyvin opetellut perusheitot ovat työkaluja judossa ja niiden avulla opitaan käyttämään rytmiä hyväksi. Kun on opittu käyttämään työkaluja, opitaan käyttämään rytmiä ja sen jälkeen kun on opittu käyttämään rytmiä, ei sen jälkeen työkaluilla ole mitään väliä. Eli tekniikka on rytmi ja rytmejä on muutama erilainen ja ne ovat ne tekniikat.

Uran taitekohdat -kulminaatiopisteet

-Urani taitekohdat liittyvät yleensä elämäntilanteeseen. Ensimmäinen taitekohta oli 1986, kun Partasen Timo aloitti valmentamiseni. Seuraavana tuli abivuosien suvantovaihde, johon liittyi myös armeija-aika, jonka aikana en myöskään harjoitellut paljon. Joissakin kisoissa tuli käytyä, mutta ei niillä sinällään ollut merkitystä. 1988 kesällä päätin harjoitella ja kilpailla, mutta Timo ei ollut siitä yhtä varma haluanko minä.

-Muistan, kun armeijassa olin maastoleirillä ja soitin Timpalle. Tuli puheeksi sovitut harjoitteet. Kysyessään olenko tehnyt niitä, selitin olleeni maastossa jne. Etten ole voinut niitä tehdä. Timppa keskeytti minut todeten, ettei sillä ole merkitystä, miksi et ole tehnyt. Mua kiinnostaa ainoastaan oletko tehnyt vai etkö ole tehnyt. Sitten kun olet matsaamassa, ei sun tarvi mulle selittää, vaan selitä omille soluillesi. Siinä vaiheessa kun solut on täynnä maitohappoa, selitä sitten niille. Puhelun jälkeen illalla kymmenen aikaan menin sellaiselle peltoaukealle, jossa oli kiviä. Jumppasin, heittelin kiviä, nostelin isoimpia murikoita, (kunnosti uuden jalkapallokentän Sodankylään toim.huom.). Parin tunnin punnertamisen jälkeen oivalsin, että tämä on mun juttu enkä tee sitä kenellekään. Ja jos en jotakin tee, ei sitäkään tarvitse selittää kenellekään, vaan ainoastaan omille soluille. Siitähän tässä on kyse.

-Lähdettiin rajuun nousuun ja pääsin maajoukkueeseen 1989. Maajoukkueeseen pääsin, koska en päässyt lääkikseen ja kun seuraavana vuonna sinne pääsin, tuli uusi taitekohta alaspäin. Ryhdyin opiskelemaan puolipäiväisesti. Meni kaksi vuotta ennenkuin tajusin, ettei homma toiminut. Intensiteetti oli korkealla, samaa kuin ennenkin, mutta lepo ei ollut niin hyvää. Mieli ei ollut sataprosenttisesti siinä, koska täytyi opiskella. 1993 päätettiin laittaa satanen lasiin ja keskeytin opinnot ja ryhdyin täyspäiväiseksi treenajaksi. Koska alla oli hyvät pohjat, saatoin treenata aamuin illoin. Treenit oli sitten sitä tasoa, että täytyi olla aina 4-5 kaveria mukana aamu- ja ilta- treeneissä.

-Onneksi silloin oli kavereita paljon. Silloin myös tuli mukaan taiji ja qikong, joiden harjoittelu mahdollisti sen, että pystyin treenaamaan kovaa. Heräsin aamulla kuudelta, kävin vähän juoksemassa ja tein erilaisia hengitysharjoituksia, jotka puhdistivat elimistön niin, että pystyin treenaamaan. Keväällä 1994 tuli taantuminen, koska synkronisoitiin harjoittelua muiden kilpailijoiden kanssa ja määrät tipahti. Lisäksi matsasin alle 60 kiloisissa enkä treenannut oman painoisten kanssa.

-Taantumisen vuoksi kesällä tuli Ari mukaan ja pantiin kaikki tekniikat romukoppaan ja aloitettiin kaikki alusta. Tuli painoluokan vaihto, kantapää hajosi, joka rajoitti harjoittelua, koska en kahteen kuukauteen voinut varata sille ollenkaan. Harjoittelin kataa 2 kuukautta ja sen jälkeen olikin tekniikat niin sairaan hyvässä kunnossa, ettei koskaan ollut. Harjoittelin vain pelkkää kataa. Harjoitukset meni sen jälkeen sellaisiksi, että urheiluvalmentaja saisi sydärin, kun kuulisi, mitä se oli ollut. Saatoin ottaa 40-45 minuuttia randoria yhteen kyytiin ilman taukoja edellisenä päivänä ennen kisoja. Vastoin ihan kaikkia valmennusoppeja. Silti voitin FJO:n, olin Baselissa 5. A-turnauksessa, 3. opiskelijoiden MM-kisoissa. Kaikkiin näihin valmistauduin harjoittelemalla vain kataa ja vetämällä niitä ylipitkiä randoreita.

-Näiden myötä harjoittelu muuttui meditatiiviseksi. Etsin sellaista oikeaa mielentilaa, sellaista zeniläistä mieltä harjoitteluun ja ottelemiseen, että mulla on tyhjä mieli. Tämä sitten kulminoitui olympialaisiin ja sen jälkeen Bundesliigan matseihin. Siihen asti se etsiminen kesti. Välillä oli vain sellaisia ajoittaisia ymmärryksen hetkiä.

-Lähtöön Berliinin harjoittelemaan oli kaksi syytä. Toinen oli se, että jos mä aion harjoitella, mun on aivan turha harjoitella Suomessa. Se oli se käytännön syy. Toinen syy lähtöön oli se, että kaikesta tutusta luopuminen, se on erittäin kova henkinen harjoitus. Kaikki mitä olen sen jälkeen tehnyt, on ollut pelkkiä henkisiä harjoituksia.

-Uskaltautuakseen käymään kansainvälisiä leirejä viisi kertaa enemmän kuin porukat ovat ennen käyneet, oli ajatuksenakin mahdoton. Kaikki siihen astiset kansainväliset leirit olivat olleet sellaisia Survival-leirejä. Viimeisten harjoitusten jälkeen on henkisesti todella uupunut. Silloin tuntuu että, nyt vedetään hirveet lärvit. Sitä oli niin fyysisesti ja henkisesti ihan rikki. Entäpä sitten jos tarviikin lähteä lauantaina matsaamaan ja maanantaina aloittaa uusi leiri. Sitten taas lauantaina kisoihin ja aloittaa maanantaina uusi leiri.
Huippu-urheilu ja sen vaikutus

-Huippu-urheilu sinänsä ei anna yhtään mitään. Itseisarvona huippu-urheilu on täysin tyhjää. Jos opit henkisiä asioita, sä opit tuntemaan itseäsi, muita ja saat henkistä pääomaa. Pystyt ymmärtämään ihmisiä, pystyt tulemaan toimeen niiden kanssa, hoitamaan asioita. Erityisesti jos olet kasvanut henkisesti, olet oppinut henkisiä asioita. Silloin ne kaikki mitalit mitä olet saanut, ovat ihan oikeasti kultaa, hopeaa, pronssia. Ne ovat oikeita jalokiviä siellä kaapissa. Mutta jos et henkisesti ole oppinut yhtään mitään, vaan ollut suorituspainotteinen, et ole henkisesti kasvanut. Jos olet samanlainen intomielinen, kunnianhimoinen, toisia alistava, itsekäs, kuten kaikki huippu-urheilijat yleensä. Jos et ole oikeasti kasvanut henkisesti, niin kaikki ne mitalit ovat pelkkää romua siellä kaapissa, ne ei merkitse yhtään mitään ja kaikki työ, mikä on tehty on ollut täysin turhaa. Riippumatta mitalin ulkoisesta arvosta, sillä ei ole merkitystä.

-Huippu-urheilijat ovat vain pelinappuloita, ja jos urheilija siihen alkaa se on hänen oma asiansa. Hän on valinnut oman tiensä kuljettavakseen. Kaupallisuuden myötä urheilijoille annetaan fantastinen mahdollisuus harjoitella täyspäiväisesti ja olla täysammattilaisia siinä hommassa. Silloin on sellainen mahdollisuus kehittyä henkisesti. Ikävä kyllä siihen liittyy vastaavasti henkistä kehitystä estäviä salakareja: julkisuus, raha, sankarinpalvonta.

-Olen käynyt erittäin intensiivistä elämänkoulua viimeisen kahden vuoden ajan. Olen oppinut mielettömästi asioita, itsestäni, maailmasta ja ihmisistä. En olisi voinut oppia sitä kaikkea millään muulla tavalla kuin huippu-urheilulla.

Atlanta/Judoliitto

-Rehellisesti ottaen en katso olevani velkaa Judoliitolle. Jos minua ei olisi ollut, olympialaisiin ei silloin olisi lähtenyt yhtään ketään. Silloin olisi liitto ollut pulassa. Jo edellisenä vuonna oli olympiakomitean taholta annettu ymmärtää, että judon määräraha tulee tippumaan murto-osaan aikaisemmasta, jos kukaan ei pääse kisoihin. Toisaalta liitolle oli varmaan hyvä ja mieleinen ratkaisu se, että pääsin sinne, mutta en menestynyt. Jos olisin menestynyt hyvin, saanut mahdollisesti mitalin, silloin se olisi herättänyt erittäin paljon keskustelua valmennusmenetelmistä, metodeista. Nyt asia voidaan sivuuttaa olankohautuksella ja luulen, että liitto on erittäin tyytyväinen tähän ratkaisuun ja lopputulokseen.

-Tietenkään en itse ole tyytyväinen tähän fyysiseen lopputulokseen, mutta silti olen tyytyväinen henkiseen lopputulokseen ja se on ainoa joka merkitsee. Tukijoukkojeni puolesta olen kuitenkin pahoillani vähistä matseista. En silti missään nimessä vaihtaisi toisinpäin, niin että fyysisesti olisin saavuttanut vaikka mitalin, mutta en henkisesti sitä mitä halusin. Atlantan jälkeen kävin kokeilemassa sitä Bundesliigassa ja totesin että näin se menee.

Muut budolajit

-Alusta asti mielessäni ovat olleet muut budolajit. Olin päättänyt aikaa sitten, kun minulla joskus on musta vyö, niin sen jälkeen ryhdyn harrastamaan muitakin budolajeja. 1986 aloitin aikidon ja karaten, silloin ei muita vielä Oulussa ollut. Siitä lähtien olen harjoitellut aikidoa. Aluksi hyvinkin säännöllisesti ja myöhemmin, kun olen sen sisäistänyt, olen sitä koko ajan käyttänyt. Samoiten olen käyttänyt karatea, jossa olen suorittanut muutaman vyönkin. Karate kulminoitui 1994 asentoharjoituksissa. Sitten mukaan tuli taiji-asiat, joka tässä lähiaikoina on ollut se kovin juttu.

-Äärimmäistä kovuutta vastaan vahvin ase on äärimmäinen rentous. Näiden lisäksi on tullut tutustuttua ju-jutsuun ja hiukan taekwon-doon. Kaikki nämä ovat antaneet mulle kapasiteettia, pätevyyttä, ajattelukykyä ja avomielisyyttä, niin että pystyn asettamaan kaikki asiat kyseenalaisiksi. Näiden myötä viimeaikoina on tullut sellainen synteesi kaikista näistä lajeista. Esim. kaikki tekniikat, joiden nimi on tai-o-toshi, uchi-mata jne. ovatkin vain "Lillukan varsia"

-Se, miksi koen mielekkäämmiksi aikidon, karaten ja taijin judon kannalta, on se että, jokaisella lajilla on se oma erityinen vahvuutensa. Ju-jutsu on taas laaja juttu, jolla ei ole sitä omaa ns. ydintään. Sen vuoksi en koe saavani sieltä mitään. Sen mitä siltä opin, ovat temppuja. Missään muussa lajissa ei opi "keskustan" käyttöä, kuten aikidossa. Missään muualla ei opi niin tiukkoja asentoja kuin karatessa. Missään muualla ei opi sellaista rentoa voimaa kuin karatessa ja toisaalta taas taijissa, sellaista erilaista rentoa voimaa. Kokemukseni myötä en enää erittele lajeja toisistaan, niissä kaikissa on se ydin sama.

Judo

-Judossa kuitenkin voi kaikista monipuolisimmin harjoitella näitä kaikkia asioita. Näiden myötä se on täydellisin, se mahdollistaa niin henkisten kuin fyysisten osa-alueiden kehittämisen ja käyttämisen. Judossa ei pysty huijaamaan, judo on ainut täyskontaktilaji, joka myös on yksi niitä tärkeimpiä asioita. Mikään muu ei ole sitä. Judo on palkitsevaa ja sitä on mukava tehdä. Tärkein, miksi pidän judosta, on se että se on täysin tutkimaton tie.

-Judon oivaltamisen tien on jokaisen itse käytävä. Opettaja voi lyhentää sitä matkaa. Silti se täytyy käydä. Se vaatii paljon harjoittelua. Käsitykseni mukaan judo on mennyt sen myötä, kun se tuli länsimaihin, taaksepäin. Siitä on tullut urheilu, jossa ei ole kovin paljon järkeä. Melkein kuin sadanmetrin juoksu, siinä vain katsotaan kuka on nopein. Se on sääli, judossa on niin uskomattomat mahdollisuudet harjoitella kaikkia elämän alueita. Judo on yksi täydellisimpiä elämän metaforeja mitä minä tiedän. Toivoisin vielä joskus voivani raottaa joillekin ihmisille edes pikkuisen sitä uskomatonta universumia, mikä siellä harson takana on.