Simo Akrenius                                    Paluu

Teksti: Simo Akrenius, Ippon 5/1997


Tällä kertaa Ipponin Sensei-sarjassa on vieraana Simo Akrenius (4.Dan) Pingviineistä. Simo on yksi kaikkein kovimman kilpailu- ja leiritysrumban läpikäynyt judoka, jonka kaikkia ansioita ei edes välttämättä ole yleisessä tiedossa.

-Aloitin judon 13-vuotiaana Helsingissä vuonna 1963 Suomen judoliiton alkeiskursseilla, jotka pidettiin Stadionin suojissa painimatolla. Kaikki maamme mustat vyöt, joita silloin oli alle kymmenen, harjoittelivat lajia samassa paikassa, joskin Turussa oli myös jonkinlaista judotoimintaa samoihin aikoihin.

-Maamme ensimmäisiin juniorikisoihin vuonna 1964 osallistui viisi nuorta, joista itse sijoituin kolmanneksi. Judoseura Meidokanin judokat Erkki Nupponen vaimoineen, Juhani Hakkarainen ja Pertti Pimiä matkustivat Japaniin syksyllä vuonna 1968 ja seuraavana keväänä matkustin myös sinne, jossa viivyimme puolitoista vuotta. Jorma Kivinen vaimoineen saapui Tokioon vuonna 1970 vähän ensimmäisen ryhmän palattua Suomeen.

-Harjoittelimme judoa Kodokan instituutissa, eri yliopistoissa ja keisarillisen poliisin dojolla. Aamuisin kävimme lenkillä keisarillisessa puistossa, jossa sijaitsee Budokan -halli. Siellä käytiin Tokion '64 olympiakisojen judokilpailut.

-Palasin Suomeen tammikuussa 1971 ja samana vuonna sijoituin seitsemänneksi lajin MM-kisoissa Saksassa, joka näyttö riitti olympiakomiteallemme pääsystä seuraavan vuoden Münchenin olympiaadeihin.

-Itse kisoissa hävisin ensimmäisen otteluni englantilaiselle Euroopanmestarille Brian Jacksille, joka sijoittui lopulta alle 80 kilon sarjassa olympiapronssille. Mielenkiintoista sinänsä, etten voinut matkustaa yksin olympiakisoihin, vaan minulla piti olla johtaja mukana. Tämä lottovoitto lankesi judoliiton silloiselle toiminnanjohtajalle Vesa Reilimolle, joka matkasi siis mukanani kisoihin.

-Olisin urallani halunnut voittaa mitalin EM- tai MM-kisoista, mikä ei sitten koskaan toteutunut. Lähimpänä mitalia olin vuonna '75 EM-kisoissa, jossa ottelin täyden ajan ranskalaista maailmanmestaria Jean Luc Rougea vastaan pääsystä kisojen loppuotteluun. Rouge voitti ottelun ja pronssiottelunkin hävisin niukasti entiselle neuvostoliittolaiselle Khardsiladselle kokan arvoisella suorituksella. Seuraavan vuoden
olympiakisoissa Kanadassa Khardsi voitti hopeaa samassa sarjassa.

-Tilastollisesti olin vuosina 1971-1975 paras suomalainen judoka, sillä voitin silloin Suomen mestaruuksien lisäksi pohjoismaiset mestaruudet omassa painoluokassani ja avoimessa luokassa. Lisäksi voitin kahdesti Kanadan avoimet mestaruuskilpailut Torontossa, joissa '74 oli mukana Amerikan mantereen parhaiden judokoiden lisäksi myös mukana ranskalaisia ja japanilaisia.

-Huomattakoon, että samana vuonna Suomen Judoliitto yritti tarjota vuoden parhaaksi judokaksi Pekka Korpiolaa, joka oli sijoittunut mitaleille lajin pohjoimaisissa kisoissa. Tämä lehdistöäkin ihmetyttänyt päätös oli aikanaan pienoinen skandaali judopiireissä. Itse Montrealin '76 olympiakisoihin minua ei valittu, vaikka sijoituin vielä viidenneksi lajimme esiolympialaisissa Montrealissa vuotta aiemmin.

-Tämän päätöksen jälkeen päätin lopettaa kilpaurani 25-vuotiaana, vaikka parhaat vuoteni olisi olleet vielä edessäpäin; etenkin kun olin sarjassani aina alipainoinen ja samana vuonna vahvistettiin uusi, alle 86 kilon painoluokka lisää, joka oli pari kiloa alle oman painoni. Kansainvälinen menestyminen judossa, maailman harrastetuimmassa budolajissa vaatii tänä päivänä erittäin suuria uhrauksia ja huippukilpailijoilta lähes ammattimaista suhtautumista siihen.

-Arvostan paljon judokoitamme, jotka ovat menestyneet tällä tasolla, sillä vain he tietävät miltä tuntuu saada käteen oman painoluokkansa ottelukaavio, johon on tietokoneella listattu 50-60 kilpailijan nimet. Kaikki eksoottiset nimet siinä ovat oman maansa judomestareita, jotka pitäisi voittaa, jotta mitali kisoista ripustettaisiin omaan kaulaan.

-Yksin Ranskan judoliitossa on 600 000 jäsentä, mikä on yli kymmenen prosenttia maamme asukasluvusta. Tästä huolimatta suomalaiset ovat voittaneet euroopanmestaruuksia ja MM-mitali ja uskon, että kykenevät saamaan niitä tulevaisuudessakin. Kuitenkin tärkeä ja himoittu olympiamitali on armottoman etäisyyden päässä ja esimerkiksi viime olympiakisojen kohdalla kysymys olikin pääasiassa siitä, saako Suomi yleensä edustajaa kisoihin mukaan lainkaan. Saimme yhden edustajan - Pasi Laurénin - joten tilanne oli täsmälleen sama kuin omalla kohdallani neljännesvuosisata sitten, jolloin edustin Suomen judoa yksin olympiakisoissa. Suomen judon tilanne on tänä päivänä täysin toinen ja toisaalta japanilaiset valmensivat minut siihen taitotasoon, mitä sitten olin. Uskon, että tulevaisuudessa myös judon MM-kisoihin tulee karsinnat, joka tietää sitä, että eurooppalaisiin kisoihin on matkattava aktiivisesti, jotta kisoihin tarvittava pistemäärä saadaan kasaan. Se tietää rahanmenoa, joka olisi löydyttävä seuroilta ja liitolta, mutta tuo myös rutkasti tarvittavaa kilpailukokemusta.

-Japani kuuluu nykyisin opiskelijavaihtomaihin mukaan ja tiedän sikäläisen järjestön, joka myöntää jopa kahdeksi vuodeksi stipendejä opiskelijoille. Miksei vanha kunnon vuoden tai kahden harjoittelu Japanissa voi tänä päivänä toimia, kun se on toiminut aikaisemminkin? Kysymykseen tulevat lahjakkaat judokat, sillä ei Japanissa harjoittelu automaattisesti tee kenestä hyvänsä mestaria.

-Dan -keskustelussa olen edelleen sitä mieltä, että korkeammat danit ovat eräänlaisia ansiomerkkejä, sillä Suomessa on tuomareilla ja valmentajilla omat luokituksensa, sekä kilpailijoilla omat pisteitysjärjestelmänsä. Japanissa edetään viidenteen daniin saakka pelkästään kilpailullisin perustein ja vasta tämän jälkeen tulee kuvioihin muita kriteereitä, kuten kataharjoittelut. Se, että katat olisivat japanilaisen judoharjoittelun perusta on suurinta hölynpölyä mitä olen pitkään aikaan lukenut.

-Meiji -yliopistossa eräs huippujudoka oli suorittamassa kolmatta dania ja pyysi minua, tuoretta dania opettamaan hänelle nageno-kataa. Ulkomaisilta judokoilta vaaditaan kataosaamaista yms. aivan toisella lailla kuin japanilaisilta itseltään.

-Dan-kollegio pitäisi muodostaa kaikkein korkeimmista daneista, joilla on pitkäikäisin kokemus lajista. Toisaalta nämä ovat pitkän päivätyönsä judossa jo tehneet, eikä heitä voi velvoittaa toimimaan enää järjestössä. Useimpien näiden henkilösuhteetkin ovat niin huonot, ettei rakentava yhteistyö voisi onnistua.

-Toimin aktiivisesti paikkakuntamme judoseurassa opettajana ja lähden runsaan kuukauden kuluttua Japaniin sumon MM-kisoihin, josta pyrimme tuomaan Suomelle jälleen mitalin. Reissu on muuten kymmenes Japanin matkani.

Teksti: Simo Akrenius

Ippon 5/1997