Anne Åkerblom                                        Paluu

Teksti: Simo Akrenius, Ippon 1/1999

EM-hopeamitalisti.

Annen, 38 avomies Arto Savonen on superin painonnostaja ja perheeseen kuuluu tytär Sofia 3v. ja toinen lapsi on aivan juuri syntynyt.

Minkälainen oli judourasi aloitus?

Aloitin judon vuonna 1976 marraskuussa. Meido-Kan otti lisäkurssilaisia kesken syksyn ja keltaisen vyön suoritin huhtikuussa 1977. Kurssille veti tavallaan sisarusten esimerkki. Olin harrastellut aikaisemmin yleisurheilua ja 16 vuotiaana kuvittelin, ettei minulla ollut enää menestymisen mahdollisuutta yleisurheilussa koska en vielä ollut systemaattisessa valmennuksessa. Nyt ajatellen ajatushan on aivan naurettava, varsinkin heittolajeissa, joihin minunkin mahdollinen "lahjakkuuteni" olisi osoittanut, ikä ei ole lainkaan niin merkittävä. Toisaalta kiinnostus ei ollut riittävää yleisurheiluun enkä ollut tarttunut mihinkään "haaviin"! Vanhempi sisareni oli käynyt aikoinaan alkeiskurssin Meido-Kanissa ja pikkuveljeni oli myös junnutreeneissä. Oli siis aika helppoa hakeutua salille. Meido-Kanin alkeiskurssien opettajina toimivat legendaariset Jouko Ilvonen ja Juha "Flobe" Vainio.

Missä vaiheessa kilpaileminen tuli mukaan judoon?

Kilpaura alkoi varsin räväkästi, heti vaan maaotteluun Ruotsia vastaan! Kun olin isokokoinen ja puutetta oli ja on aina ollut isoista naisista, niin Tuula Helenius kävi ennen maottelua katsastamassa saleilla, että mistä löytyisi joku. Minä kun en ymmärtänyt ollenkaan pelätä - vielä siinä vaiheessa - niin suostuin. Mutta kun matkapäivä koitti niin isäni ja veljeni saivat melkein työntää minut junaan, eihän sitä enää siinä vaiheessa karkuun päässyt! Siitä Tukholman reissusta maaliskuussa 1978 se alkoi ja jatkui vuoteen 1993 Kanadan Hamiltonin MM-kisoihin asti.

Aloitin lähestulkoon heti kulkemisen maailmalla, judoliiton erikoisluvalla sain osallistua kv. kisoihin vaikka vyönväri ei sitä olisi muuten sallinut. Ja turpiin tuli, ja vammoja! Fysiikka ja taidot eivät olleet oikein tahdon tasolla! Mutta kyllä taidot karttuivatkin ja naama tuli tutuksi maailmalla, mikä on tärkeää kun ollaan tiukoissa hantei-tilanteissa - sanokoot tuomarit mitä vaan, mutta kyllä se vain valitettavasti niin on - tai kun järjestellään leiri- ja kisamatkoja. Ottelin alkuvuodet -72 kg sarjassa ja laihduttaminen oli tuskaa, viimeiset laihdutukset olivat melkein 10 kg luokkaa! Lihasmassa oli kuitenkin siinä treenatessa karttunut ja minä en millään olisi halunnut vaihtaa sarjaa, pidin -72 jotenkin kovempana sarjana.

En oikein aluksi mieltänyt sitä, että jokainen sarja on kova omalla tavallaan; jokaisessa painoluokassa on omat erityispiirteensä ja tavallaan "vaatimuksensa". En myöskään ollut sinut siinä mielessä itseni kanssa, etten nähnyt ikäänkuin todellista kuvaani peilistä, enhän minä ollut lihava vaan suurikokoinen. Olen ollut varsin ylipainoinen lapsena ja siitä myös kiusattu, joten paino on ollut vähän arka paikka aina. Haluaisinkin kiittää Jukka "Riisi" Laitista silmieni avaamisesta. Ikuinen suunsoittaja herjasi minua ja otin tietysti nokkiini ja Riisi ärähti minulle, ettei ole koskaan sanonut minua lihavaksi vaan isoksi, ja sehän on totta... No, vuonna 1985 oli sarjanvaihto edessä, kesken kauden. Ottelin vielä syksyn 1984 alle 72-kiloisissa ja vuodenvaihteen jälkeen vaihdoin yli 72-kiloisiin ja ensimmäiset kisat Saksan avoimet olivat katastrofi. En osannut keskittyä, kun keskittyminen ja valmistautuminen oli aina ollut niin kiinteästi kytkettynä laihduttamiseen niin oli opeteltava uusi rutiini.

Kuitenkin loppukeväästä homma alkoi sujua ja 1985 Landskronassa,Ruotsissa sain ensimmäisen EM-hopeani. Sen jälkeen kisoja tuli ja meni, niinkuin suomalaisella judolla yleensäkin: välillä paremmin ja välillä huonommin kunnes ryhdyttiin valmistautumaan Helsingin EM-kisoihin. Helsingin kisathan olivat suomalaisen judon toteutunut unelma ja ainoa kerta kun minulla oli sellainen tunne tatamille mennessäni, että vaikka olisin nojannut siinä punaisen maton reunalla taaksepäin, niin en olisi kaatunut, että tuki - kaikkien: liitto, seurat, yleisö- oli selkäni takana.

Olet ollut harjoittelemassa judoa myös Japanissa?

Olen ollut muutamaan otteeseen Japanissa, sekä kilpailemassa että harjoittelemassa. Ensimmäisellä kerralla olimme 3 kuukauden harjoittelumatkalla Kiotossa Fujiin opissa ja Tokain yliopistossa ja Kodokanissa. Olen myös harjoitellut muutamalla muulla paikkakunnalla Japanissa.

Judoharjoittelu Japanissa on hyvin perinteistä ja perustuu pitkälti siihen, että massaa on. Eli tähän sopivat hyvin kotoa opitut asiat: heikot sortuvat elon tiellä. Aina on tulijoita sille paikalle joka vapautuu, vaikka valmennusmenetelmät eivät välttämättä ole oikein hienosäädettyjä. Japanilla on tavallaan varaa heittää hukkaan urheilijoita, kun taas meillä yritetään pitää viimeiseen saakka kiinni hiukankin lahjakkaasta urheilijasta. Tai niinkuin minun kohdallani sitkeästä ja pahansisuisesta, jolla tahto on suurempi kuin taito!

Kun ensimmäisen kerran lähdimme leirireissulle Japaniin, varauduimme Riitta Rihtamon kanssa siihen, ettemme välttämättä saa samanlaista kohtelua kuin mihin Euroopassa olimme tottuneet. Siispä harjoittelimme naisten katat kuntoon (Kiitos Liffa!) ja yritimme asennoitua positiivisesti. Joitakin kertoja naiset ja nuoret erotettiin eri harjoitusporukkaan, mutta usein ne harvat, jotka silloin saleilla näkyivät lähetettiin harjoittelemaan ulkomaalaisten kanssa. Naisia ei silloin 80-luvun alkupuolella juurikaan saleilla Japanissa näkynyt, ei ainakaan ns. kovissa harjoituksissa, myöhempinä vuosina jo sitten.

Erot japanilaisten naisten judossa, yleensäkin aasialaisten tavassa tehdä judoa ovat pitkälle mittasuhteiden mukanaan tuomia eroja. Sielläpäin kun pituusmitta ei juuri suurestikaan vaihtele, vyötärönympärys sen sijaan kyllä. Yleistäessä täytyy tietysti muistaa isot kiinalaiset... Joka tapauksessa käytetyt heittotekniikat ovat samankaltaiset painoluokasta riippumatta ja jopa isotkin pystyvät teräviin ja nopeisiin suorituksiin. Euroopassahan tekniikkavalikoima muuttuu painoluokittain aika paljonkin. Tekniikassa pyritään puhtaisiin suorituksiin, vähemmän näkee sellaista repimistä, roikkumista, huolimatonta sinnepäin kunhan kaatuu -tekemistä. Isommissa painoluokissa oli ainakin silloin minun aikanani selviä puutteita mattotyöskentelyssä ja fyysisessä kestävyydessä, he väsyivät helposti kun vaan jaksoi riepottaa.

Minkäläinen kokonaiskuva sinulta jäi judosta?

Judo sallii erilaisuuden. Fyysiset ominaisuudet voivat olla erilaisia ja silti menestymisen mahdollisuus on olemassa. Ei ole olemassa perusjudokaa kuin ehkä henkisiltä ominaisuuksiltaan, kun vertaa esimerkiksi lentopallolijoihin, jotka ovat kuin samasta muotista tehtyjä. Judossa on mahdollista kompensoida tiettyjä ominaisuuksia. Muistan kyllä muutaman valmentajan kommentin urani alkuvuosilta; kaikki kommentit ovat samalta kilpailukaudelta: yhden mielestä jalkavoimissa oli pahoja puutteita, seuraava oli sitä mieltä ettei käsissä ole tarpeeksi voimaa, kolmas sitä mieltä ettei vartalolihakset olleet tarpeeksi vahvat ja että notkeudessa ja ketteryydessäkin oli puutteita...Silloin mietin kotona että millä pirun eväillä minut sitten kerta kerran jälkeen valittiin joukkueeseen, pahan sisuni takiako?

Tärkeää minulle oli se tiiviys mikä syntyi niillä lukemattomilla leireillä ja kisamatkoilla sen porukan kesken, joskus kun tuntui siltä, että aikaa vietettiin enemmän heidän kanssaan kuin oman perheen kanssa. Urheilun maailma on myös arjeltaan erilainen kuin ns. tavallinen elämä, eikä se suinkaan tarkoita sitä, että se olisi helpompi tai suojatumpi, se saattaa olla kovempi ja raaempi yhteisönsä jäsenelle kuin tavallinen yhteisö. Väittäisin, että nyt ns. tavallisessa elämässä pääsen paljon helpommalla, vai olisinko käynyt niin kovan koulun huippu-urheilun maailmassa, että nyt on eväitä selviytyä muustakin ilman suurempia ponnistuksia?

Ketkä judokat ovat vaikuttaneet judourallasi?

Lukematon määrä harjoittelukavereita vuosien varrelta, Meido-Kanin tuki: Ari Grönholm, Paavo Aulio, Seppo Tukiainen, puhumattakaan muista: Juha Vainio, Jaakko Saari, Juha Salonen, Jukka-Pekka Metsola, Seppo Myllylä ja Riitta Pilviö - lyömätön parivaljakko-, naisten joukkueen jäsenistä tärkeimpinä Annikka Mutanen, Jaana Ronkainen, Kirsi Honkalampi - vaikka en ole heidän kanssaan aina ollut samaa mieltä, niin olenpahan saanut ajattalemisen aihetta ja ystävyys kantaa yli erilaisten ajatattelutapojen.

Erityisen merkittävä osa menestymistäni ja harjoitteluani oli vuosien ajan miesten edustusvalmennusryhmä, kaikkia ei voi luetella, mutta kyllä se porukka on opettanut ja ihan konkreettisestikin vetänyt minut monen tuskaisen harjoituksen läpi.

Oletko judossa nykyisin mukana?

Nykyisin toimin Budoseura Ipponissa Loimaalla. Olen seuran puheenjohtaja ja autan harjoitusten vedossa silloin kun se on muulta elämältä mahdollista.

Simo Akrenius